Arctic by Cycle – Bikepackingiä Suomessa?
Kertomus viikonlopun pyöräretkestä Arctic by Cycle -reittiverkostolla. Ylläkseltä Pallaksen maisemiin kulkenut reitti tarjosi monenlaista nähtävää.
Ei kommenttejaKesän vaelluksen lähtöpaikkana oli tuttuakin tutumpi Nikkaluokta, josta tällä kertaa lähdettäisiin niin sanotusti väärään suuntaan. Ei siis kohti Kebnekaisea, vaan päinvastaiseen suuntaan, eli alkumatkasta kohti itää lähtevälle reitille.
Suunnitelmana oli vaeltaa Kebnekaisen ja Nikkaluoktan ympäristössä, mutta vältellä suosituimpia reittejä mahdollisuuksien mukaan. Alustavasti vaellukseen oli varattu viisi yötä. Sääennusteet lupailivat vaelluksen ajaksi kuumia olosuhteita.
Alkumatka edettiin sankan pilviverhon ja pienen sateen keskellä Nikkaluoktasta Paittasjärven eteläpuolelle. Muutaman kilometrin alkulämmittelyn jälkeen alkoi nousu ylemmäksi kohti Borrásgorsan laaksoa. Nousu kohti Borrásgorsaa olikin tukala jyrkän rinteen ja sateen takia.
Sadetakki oli pakko pitää päällä, jotta vaatteet eivät heti alkumatkasta kastuisi. Kosteassa ja vehreässä alkunousussa riitti myös hyttysiä, joilta suojaamisessa takki oli tarpeen. Hyvä totuttelu hieman hankalampaan kulkuun heti vaelluksen aluksi.
Jyrkimmän nousun jälkeen sade kuitenkin taukosi, ja olikin aika etsiä vaelluksen ensimmäinen telttapaikka. Hyvä paikka teltoille löytyi Borrásgorsan laakson pohjalla laskevan puron varrelta. Taisipa olla lähellä erästä aiemman vaelluksen telttapaikkaa usean vuoden takaa.
Aamupalan ja varusteiden pakkaamisen jälkeen jatkoimme edellispäivästä seljenneessä ilmassa. Päivän aluksi suuntasimme korkeammalle, kohti Lárkinčohkkan huippua. Laakealta huipulta oli hienot näkymät kohti Kebnekaisen massiivia ja muita alueen vuoria.
Lárkinčohkkan huipulta laskimme alas kohti Guodekvággi-laaksoa, josta ruokailun jälkeen nousimme jälleen ylemmäs kohti Čeabetčohkkan ja Urttičohkkan huippujen välistä ylänköä. Suunnitelmana oli ylityksen jälkeen etsiä telttapaikka vuorien eteläpuolella sijaitsevasta laaksosta.
Huippujen välinen ylänkö oli kivikkoinen, oltiinhan jo noin kilometrin korkeudessa. Onneksi kivikko ei ollut kovinkaan hankalakulkuista. Saavuttuamme lopulta alemmas laaksoon saimme todeta suunnitelmamme seuraavan yön leiripaikasta onnistuneen.
Laakson ympärillä avautuvat maisemat ja mukavan tasainen alusta olivat erinomainen paikka yöpymiseen. Vesipaikkakin oli lähellä, kun telttapaikan vieressä virtasi sopivasti soliseva pieni puro. Sää suosi vaeltajia edelleen, ja telttapaikalta hieman ylempää hyvin näkyvä järvi, Urttijávri, kruunasi maiseman.
Kolmannen vaelluspäivän suunnitelmana oli edetä jonnekin Kebnekaisen eteläpuolella sijaitsevien vuorien lähistölle. Potentiaaliseksi telttapaikaksi olimme katsoneet ainakin massiivisen Liddubáktin eteläpuolen sekä vuoren juurella sijaitsevat järvet eli Liddujávrit.
Aamutoimien jälkeen matkamme jatkui Urttijávrilta länteen nousten kohti Geargevárdun huippua, jonka ohitimme sen pohjoispuolelta. Ilma alkoi olla todella lämmin ja jopa paahtava. Lisäksi aiemmilta päiviltä tuttu reitin kumpuilu teki vaelluksesta tukalaa. Oliko kenties kuumuuden temppuja, mutta tällä välillä nähtiin ainakin omasta mielestämme tunturikettu.
Paahtavassa helteessä vietetyn lounastauon jälkeen matka jatkui kohti päivän ensimmäistä vesistön ylitystä. Kahlaamisen jälkeen pohdimme hetken aikaa, mitä reittiä matkaa kannattaisi jatkaa kohti Liddubáktia. Päädyimme lopulta kiertämään hieman etelämpää järvien Bajip Skárttajávri ja Gávguljávri kautta.
Reittivalinta osoittautui onnistuneeksi, sillä erityisesti ylhäältä Gávguljávrin itäpuolelta maisemat olivat komeat. Alhaalla kauempana näkyi useita telttoja, ja tässä vaiheessa omienkin telttojen pystyttäminen alkoi houkutella vaeltajia. Vielä ei kuitenkaan ollut aika leirin pystytykselle, eikä kuljetun reitin varrella oikeastaan minkäänlaisia telttapaikkojakaan.
Pysähdyimme siis ruokatauolle, jonka jälkeen matka jatkui ylämäkeen kohti Liddubáktia. Samalla pohdimme, että eipä kotioloissa tule lähdettyä täydellä vatsalla tekemään jotakin vastaavaa reippailua, kuten nousemaan helteisessä ilmassa rinkka selässä jyrkkää rinnettä ylös.
Järvien tasolta ylemmäs noustessa näkyikin jo seuraava määränpäämme eli Liddubákti. Edessä olisi kuitenkin kartasta tutkiessa kenties kaksikin kahlausta, vesitilanteesta riippuen.
Ja kyllähän niitä kahlauksia kaksi olikin, joista jälkimmäinen yli Liddujohka-joen vaikutti aluksi todella haastavalta, kun lunta oli jokiuomassa paikoin reilusti. Pienen etsinnän jälkeen ylityspaikka löytyi, ja tässä vaiheessa vaeltajien väsymys painoi jo sen verran, että telttapaikan löytäminen alkoi houkutella entistä enemmän.
Takanamme oli raskas päivä ylös ja alas kumpuilevan reitin sekä helteisen ilman vuoksi. Kun kokonaisnousumetrit olivat enemmänkin tuhansia kuin satoja metrejä, ei ihme että jonkin verran väsyttikin. Onneksi telttapaikka löytyi kohtalaisen nopeasti, vaikka jouduimme jatkamaan matkaa vielä oletettuakin pidemmälle.
Maisemat kruunasivat tälläkin kertaa telttapaikan, sillä Liddubákti oli tältä puolelta todella jylhä näky. Nousua telttapaikan lähistöllä sijaitsevilta järviltä on lähes pystysuoraan vajaa kilometri vuoren huipulle.
Neljäntenä vaelluspäivänä edessämme olisi paluu merkityille reiteille. Tähän asti olimme saaneet vaeltaa rauhassa, eikä yhtään vaeltajaa ollut tullut vastaan. Telttoja olimme toki nähneet kauempaa edellispäivänä, mutta Kebnekaisen ja Singin välisellä reitillä muita kulkijoita olisi varmasti.
Päivän aluksi kuljimme järvien eteläpuolta kohti Kaitumjauren ja Kebnekaisen tunturiaseman väliä oikaisevaa reittiä. Tuolta reitiltä saavuimme Kebnekaisen ja Singin väliselle reitille. Samalla kulkumme kääntyi takaisin kohti lähtöpaikkaa ja itää.
Paluun merkitylle reitille huomasi paitsi selvästi erottuvasta polusta myös lukuisista vastaantulijoista. Taisipa liikkeellä olla jokin koululuokka — näihin maisemiin kelpaakin tulla vaikkapa luokkaretkelle. Lämpötila oli jälleen helteisissä lukemissa, mutta ruokailua varten löysimme hyvän varjopaikan ison kiven suojissa sopivan etäällä vaellusreitiltä.
Ruokailun jälkeen matkamme jatkui kohti Kebnekaisen tunturiasemaa, joka oli tarkoitus ohittaa nopeasti jatkaen matkaa ohi tunturiaseman seuraavan yön leiripaikalle.
Kebnekaisen tunturiasema näytti jälleen laajentuneen uusilla rakennuksilla. Lisäksi vaeltajia ja retkeilijöitä oli liikkeellä sankoin joukoin. Kaikki tunturiaseman läheiset telttapaikat olivat täynnä, ja teltat olivat pystytetty todella tiheästi. Osa teltoista oli pystytetty hämmentävän huonosti. Toivottavasti seuraavana yönä ei tuulisi kovasti…
Ohitimme tunturiaseman, ja suunnitelmana oli löytää telttapaikka tutulta alueelta ennen Tarfalasta laskevaa jokea eli Darfáljohkaa. Telttoja oli runsaasti tälläkin alueella, ja myös tutut telttapaikat edellisiltä vaelluksilta oli varattuna. Onneksi hieman ylempää löysimme kohtalaisen leiripaikan seuraavalle yölle. Harmittavasti lähellä ei ollut puroa, joten pienenä iltareippailuna jouduimme hakemaan vedet hieman kauempaa.
Edessä olisi jo vaelluksen viimeinen kokonainen päivä. Aamupuuhien jälkeen matka jatkuisi kohti Nikkaluoktaa, muttei suinkaan suorinta ja suosituinta reittiä, vaan tarkoituksena oli poiketa merkityltä reitiltä sekä nousta kohti Darfálláhkun ylänköä ja kiertää Čievrračohkkan huippu pohjoispuolelta.
Ylös noustessa maisemat taaksepäin kohti Kebnekaisea, Duolbagornia ja Vierranvárria olivat todella hienoja. Oli jo heinäkuun puoliväli, mutta lunta oli silti paikoin reilusti. Vaikka nytkin kuljimme ylängön eteläpuolista rinnettä, oli vastaan tulleessa rotkossa lunta vielä niin paljon, että kiersimme sen suosiolla. Matka toki näin jonkin verran piteni, mutta pehmeässä ja upottavassa lumessa kahlaaminen ei houkutellut.
Vietimme lounastauon ”lumirajalla” lumen alta paljastuneiden mukavan tasaisten kallionlohkareiden päällä. Taukoa pitäessämme katsoimme etäältä, kun läheisen huipun eli Čievrračohkkan tuntumaan laskeutui helikopteri. Kopterista näytti nousevan henkilö kamerakaluston kanssa ottamaan muutaman kuvan, kunnes nousi takaisin kopteriin ja jatkoi matkaa. Voi kai ne kuvat noinkin käydä ottamassa…
Čievrračohkkan kierrettyämme jatkoimme matkaa kohti vaelluksen viimeistä telttapaikkaa. Välillä pidimme ruokatauon pitkän kaavan mukaan, ja viettäessäni ruokalepoa kävivät vaelluskaverit huiputtamassa Čievrračohkkan 1340 metrin korkeudella sijaitsevan huipun.
Ruokailun ja huiputuksen jälkeen jatkoimme matkaa vielä jonkin verran viimeisen yön telttapaikalle Čievrračohkkan itäpuolelle. Näin viimeiselle vaelluspäivälle jäi jäljelle enää lyhyt siirtymä Nikkaluoktaan.
Aamutoimien jälkeen suuntasimme alamäkeen kohti Nikkaluoktan ja Kebnekaisen välistä reittiä. Niin sanotulle baanalle saavuttuamme kuljimme reipasta tahtia viimeiset kilometrit takaisin lähtöpaikalle Nikkaluoktaan.
Takana oli matkaltaan kohtalainen sekä maisemiltaan erittäin onnistunut vaellus. Päivämatkat eivät olleet kovinkaan pitkiä, mutta vaativuutta vaellukseen tuli kumpuilevasta reitistä ja kuumuudesta. Suurpiirteisesti suunniteltu vaellusreitti osoittautui erittäin toimivaksi. Merkitsemättömillä reiteillä vaeltamisessa on oma tunnelmansa, ja lisää mielenkiintoa vaellukseen tuo niin suurten kuin pienten reittivaihtoehtojen pohdinta.
Mainos alkaa
Mainos loppuu
Yksi kommentti
Teimme juuri viikon rengasvaelluksen Nikkaluoktasta ja lähdimme reittiänne pitkin. Toisen päivän järjettömän vastatuulen ja sumun takia meiltä meni melkein kolme päivää päästä Urttijavrille mutta sen jälkeenhän oli mitä parhainta tunturibaanaa edessä. Jatkoimme Gavguljavrin jälkeen Gavgulvaggin kautta Kaitumjauren tuvalle. Gavgulvaggi on melkoista suota ja pusikkoa mutta melko helppo reitti oli kahlata Gavguljavrin pohjoiskärjestä hitaasti virtaava matalan joen yli kiiveten vähän matkaa Leaibeceabetcohkan rinnettä. Palasimme Nikkaluoktaan merkittyjä polkuja pitkin.
Ruotsalaiset tuntuvat suosivan läpivaelluksia niin rengasreittejä on vaikeampi löytää, mutta merkittyjen reittien ulkopuolellahan oli taas parhaat maisemat. Neljään ensimmäiseen päivään ei näkynyt kuin poroja ja yksi hirvi.