Kickbike on näppärä peli, ennen kaikkea miellyttävä. Se tarjoaa sujuvaa etenemistä peppua säästäen. Satulan häiritsevyys lienee kuitenkin henkilökohtainen asia. Kaikkia se ei istuinalustana haittaa.
Vuosien mittaan Kickbikeilyni arjen hyötymatkoissa on muuttunut yhä enemmän kävelyksi. Näin on tapahtunut siksi, että loivakin mäki nostaa selvästi rasitustasoa. Se tuntuu sykkeessä, puskee iholle hikeä.
Kuntolenkeillä pitkät, loivat mäet sen sijaan tarjoavat mukavaa liikunnallisuutta. Tasaisella urheilulliseen suoritukseen pyrkiminen potkulaudalla on keinotekoista. Laite liikkuu sopuisasti 15-20 kilometriä tunnissa. Jos sitä vauhdikkaammin yrittää, tulee väkisin yrittämisen tunne. Alustan pehmeys tai vastatuuli toki lisäävät vastusta selvästi. Koska veto ei ole jatkuva, hidastuvuus on nopeaa.
Jyrkistäkin mäistä kuntolenkeillä selviää potkimalla, mutta tällöin jokainen potku nytkäyttää eteenpäin vain vähän. Tahdin joutuu puristamaan ompelukonemaiseksi.
Käytännön nyrkkisääntönä pidän omassa ajelussani sitä, että letkeä potkinta ylämäet taluttaen puolittaa matka-ajan verrattuna ripeään kävelyyn. Jos kävellen menee 50 minuuttia, kevyesti potkiskellen ylämäet taluttaen pääsee 25 minuutissa. Tähän tosin vaikuttaa paljon maasto ja matkanteon esteettömyys. Tasaisella Kickbiken nopeus saattaa korostua.
Miellyttävän potkuttelun lähtökohta on itselleen sopivan etenemistavan löytäminen. Kickbikeä tulee helposti verranneeksi pyörään. Tällä tavoin myös tavoitteet ja odotukset tulee asetettua pyöräily mielessä. Minusta Kickbikeä kannattaa verrata mieluummin kävelyyn. Tällöin mieli on sopivan kiireetön jo matkaan lähtiessä eikä ylämäissä synny halua hikoilla turhaan. Silti kymmenen kilometriäkin hujahtaa sopuisaan aikaan.
