Vaivanneeko laiskuus vai mikä, mutta minua kiinnostaa yhä vähemmän taakkojen kantaminen selässä ja askelten asettaminen jonoon. Hapuilevammat askeleet kiikari kaulassa tai vapa kädessä houkuttavat vuosi vuodelta enemmän. Myös vesikulkuneuvot tuntuvat alati autuaammilta.
Asuin lapsuuteni ainutlaatuisessa ympäristössä. Jo silloin tuli kiinnitettyä huomiota vuodenaikojen kiertoon. Erityisen hyvin muistan seuranneeni lapsena jääkantta; sen rakentumista syksyisin ja sulamista keväisin. Monet kerrat istuin keväisin laiturilla ja sohin kepillä tikkujäätä tai uitin siinä kumppareitani.
Olen ruvennut kaipaamaan noita aikoja. Nyt vanhempana kaiketi tonkisin lähiympäristön läpipoikki, etsisin lintujen ja eläinten pesiä, kiertelisin saaret rantoja pitkin. Joskus nakkaisin risukeittimeen valmiiksi tehdyt palikat ja keittelisin teet. Kaiken tallentaisin kameralla, kunakin vuoden aikana. Ehkä jotain tunnelmistani kirjoittaisinkin.
Äsken kävelin auringossa hyvän tovin metsän reunustamaa. Oli närhi, kyitä ei vielä näkynyt. Kohta nekin nuljuavat esiin. Taustalla kuitenkin kohisi liikenne, tasainen äänten kudelma. Ei se suoraan korviin käynyt, mutta välistä siihen huomio kiinnittyi. Tuosta äänisaasteesta kun pääsisi eroon, niin täällä etelämmässäkin voisi nauttia luonnosta ihan eri tavalla.
